Voiko kesää olla ilman Suomea?

Ensimmäistä kertaa tosi moneen vuoteen mulla on edessä kesä ilman Suomea. Tuntuu tosi oudolta, mutta lahjakkaasti sitä on unohtanut, miten äärettömän kylmä/kuuma siellä voi olla heinäkuussa, miten paljon hyttysiä voi mahtua samaan paikkaan ja miten festaritkaan ei enää tunnu samalta kuin 10v sitten. Silti sitä vuosi toisensa jälkeen menee koittamaan onneaan 😂

Tämä kesä vietetään Köpiksessä, lomalla on luvassa siskon kyläily, ystävän häät sekä muutto. Tänä vuonna olen päättänyt ottaa ilon irti tästä kaupungista, jota niin monet turistit rakastavat. Töissä toki täytyy käydä, mutta yritän ainakin hieman useammin mennä ulos nauttimaan kauniista kesäpäivistä (jos meille sellaisia suodaan) sekä kaupungin tarjonnasta.

Papirøen on ainakin ohjelmassa, samoin kliseinen, mutta kuitenkin niin viihtyisä Nyhavn. Vesi on mulle se kesäinen elementti, en ole rantaihminen, mutta kaikenlainen vesi tuo mulle mieleen Turun jokilaivat ja niiden rennon tunnelman. Oli ympärillä millainen ihmiskaaos tahansa, vesi rauhoittaa aina.

Tänä kesänä ei siis mennä Provinssiin, ei syödä mangomelonijäätelöä jokirannassa eikä nautita isän grillaamia herkkuja, mutta eiköhän tästä kesästä tule erinomainen silti, tästä tulee mun kesä 😊

Suomi-ikävä

Suomi-ikävä iskee aina välillä, suurimpana aiheuttajana Spotify, Netflix sekä sosiaalinen media. On kotoisaa kuunnella suomiräppiä ja lukea lehdestä, ketä uusia reality-julkkiksia on tullut ja mitä kukakin on toilaillut.

Suomessa käydessäni jaksan ihailla kaunista luontoa, miten taivas on olevinaan sinisempi ja koivut vihreämpiä kuin kotona Kööpenhaminassa. Vuodet ulkomailla ovat saaneet unohtamaan, miten pitkä, pimeä ja synkkä Suomen talvi saattaa olla. Mielessäni näen vain aurinkoiset kevätpäivät, kun aurinko heijastuu lumikinoksista ja lapset laskevat pulkalla isoa mäkeä alas riemusta kiljuen. Elämä on yksinkertaista ja rentouttavaa.

Suurin osa ikävästä on kuitenkin vain haihattelua, illuusiota jostain, mikä ei ole todellista. Suomessa on ihana käydä, mutta usein illuusio särkyy jo muutaman päivän jälkeen ja paluu arkeen (todellisuuteen) ei tunnukaan niin pahalta.

Ulkomailla suomalaisuuteni on vahvuus, erottaa minut massasta ja antaa etuakin monissa asioissa. Suomalainen rehellisyys ja tanskalaisilta opittu avoimuus ovat hyvä kombinaatio, myös työelämässä.

Yritän haalia kasaan molempien kulttuurien parhaat puolet ja rakentaa niistä parhaan mahdollisen minän -sellaisen, joka on aito ja rehellinen sekä itselleen että muille.

Ikuinen muukalainen

Suurin osa ulkosuomalaisista varmaan tunnistaa sen tunteen, kun vaihtaa maisemaa, aloittaa kaiken alusta, mutta silti pitää kiinni menneisyydestä ja siihen kuuluvista läheisistä ihmisistä. Yrittää juurtua moneen paikkaan samanaikaisesti, juurtumatta kuitenkaan mihinkään.

Tanska nyt ei maantieteellisesti tai kulttuurillisesti ole kauhean kaukana, mutta kuitenkin tarpeeksi erilainen, jotta joutuu pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Asiat tehdään eri tavalla, ihmiset ovat erilaisia ja asenne elämään täysin päinvastainen.

Tähän liittyen kannattaa lukea Michael Boothin loistava kirja "The almost nearly perfect people", missä käydään läpi Pohjoismaiden pahimmat stereotypiat erittäin totuudenmukaisesti, mutta humoristisesti. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin hauskin non-fiction kirja, mitä olen koskaan lukenut.

Täällä kaikki ystäväni ovat samankaltaisen taustan omaavia suomalaisia, jokaisella oma tarina, miten tänne on päätynyt. Meitä useita yhdistää tietynlainen ulkopuolisuus, kun ei oikein kuulu minnekään. Suomessa on se muukalainen, joka hylkäsi kotimaan ja lähti pois, Tanskassa se outo ulkomaalainen, joka kyllä puhuu kieltä ja tekee parhaansa integroituakseen, mutta ei kuitenkaan ole tarpeeksi samanlainen kuulumaan sisäpiiriin.